Suosittelen että luet ykkösen ennen kakkosta
nii tajuut et mis mennää
Mä en muista aikaa ennen ku synnyin. Tuskin
muistaa kukaan muukaan. Mun ekat muistot on jostain kolmentoista kesän takaa
Malminkartanosta kun leikittiin faijan kaa piilosta ja se laski vaan yhteen. En
kerenny yhes sekunnis sohvan taa nii sain vitun ison raivarin ja si J&K
alko itkee kans. Toinen muisto on kun osasin laittaa The Lovin’ Spoonful:in
levyn radioon ja jorasin Summer in The City – biisin tahtiin.
Oon kelannu et kun kuolen nii se fiilis on
samanlainen ku ennen syntymää. En vaan tajuu mistään mitään. Ja tää
kauhistuttaa mua. Mitä on tapahtunu ennen ku oon syntyny? Missä oon ollu?
Kuinka kauan oon ollu? Oonko ees ollu olemassa? MITÄ VITTUA??? Ja samat
kysymykset pätee kuolemaan. Mitä sitten teen kun kuolen? Pystynkö tekemään
mitään? Tajuanko mitään? Loppuuko vaan kaikki? Todennäkösesti.
Se et en voi tehdä mitän, se etten ees oo, se
etten ees tajuu, on niin pelottavaa että mun pää räjähtää. Haluun vaan juosta piiloon kuolemaa ja antaa
olla. Se fakta että kaikki loppuu enkä voi enää elää, että lillun vaan pimeessä
tiedottomuudessa, saa mut sekoomaan. Eikä mikään auta.
Itken hysteerisesti mun mutsin olkapäähän ja
sil menee vaa hermot ku ajattelen näin vitun tyhmii asioita. Tää on turhaa,
tiiän. Haluaisin vaan olla ajattelematta tätä mutta tiedän että en voi paeta
tätä ajatusta loputtomiin. Tää tulee varjostaa mun elämää nii kauan kun annan,
ja mieluusti lopetan ajoissa ettei mun koko elämä kuse mun niskaan. Toisaalta
tän ajatteleminen on äärimmäisen ahistavaa ja flippaan iha vitusti, joten
eläminen on helpompaa kun vaan syrjäytän nää ajatukset ja annan olla. Tarvisin
oikeesti jotain ammattiapuu et pääsisin tästä yli, oon kuitenki jo 11 vuotta
näit juttui kelannu. En oo mitenkää sekasi, mua vaan pelottaa. Toivon että nyt
kun kirjotan tän niin saisin siirrettyä osan tästä pelosta pois ja mul olis
parempi fiilis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti