Kun sul on synttärit ja saat hitosti lahjoi nii
sun kuuluu kiittää niistä lahjoista. Joka ikisestä, vaik oisit saanu vaa sukkii
ja marmeladii. Se on kohteliasta ja ystävällistä, koska sun frendis on käyttäny
sen paskan lahjan valintaan sen vähäisiä aivosoluja ja fyffejä. Vaikka
heittäisit ne vitu nolot sukat kohta roskiin niin sä väännät tekohymyn
kasvoille ja kehut frendis maasta taivaisii kui ihanat ne on.
Eiks nii?
Eiks nii?
Elämä on lahja. Ja mun kuuluis takkaa siitä.
Niin mä teenki. Oon ihan vitun onnellinen et saan elää täs kauniissa maailmas,
ihanien ihmisten keskel ja nauttii asioist jotka tekee elämästä elämisen
arvosta. Mut vaikka elämä on iha vitun kaunis asia, mun omaa varjostaa vitun
isot pelot, joista en pääse yli. Seksitautien ja rumien hampaiden lisäks
pelkään ihan käsittämättömästi kuolemaa. Mä oon pelänny sitä viisvuotiaasta
asti, enkä yhtään tiedä miks. Kukaan mun läheinen ei oo kuollu, en oo koskaan
nähny kuolemaa. Jostain syystä se on vaan ylitsepääsemättömän ahdistava asia ja
en pääse siit eroon.
On ironista, koska kelaan et elämä on lahja,
mutta samalla mun elämää varjostaa ajatus siitä miten se loppuu. En saa rauhaa
tän ajatuksen takia ja must tuntuu et mun elämä valuu hukkaan koska en osaa
elää täysil vaan pelkään tulevaa, joka on kaukana tulevaisuudessa. Tuntuu et
oon kiittämätön ja epäkohtelias, koska en kuitenkaan arvosta näin suurta
lahjaa.
Varmaan se syy miks mua ahistaa kuolema on
epätietosuus mikä siihen liittyy. Mä en tiedä mitä sen jälkee tapahtuu kun mä
kuolen. En usko Jumalaan, haluisin kyllä, mut selitykset ylösnousemuksesta ja
taivaasta kuulostaa mun korviin liian hyvältä et se ois mahollista. Mä
kuumottelen tätä niin paljon niin se tuntuu liian helpolta selitykseltä ja sen
takia se ei voi olla totta.
Mä en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu
Anteeks mut mä en pysty tähän enää mun pää
hajoo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti