DALÍL OLI KIVAT VIIKSET

Istun pyöreän valkoisen puupöydän ääressä puisella tuolilla, aikuisten miesten seurassa. Pöytä on täynnä erirotuisia ihmisiä; aasialaisia, afrikkalaisia, amerikkalaisia ja muutama eurooppalainen, kaikki kuitenkin ovat miehiä. Keskellä pöytää on kudottu kori jossa on erilaisia leipiä. Jokainen mies ottaa yhden leivän käteensä ja tarkastelee sitä ihmeissään. ”Mikä tämä on? Mitä tällä tehdään?” ihmettelevät kaikki. Ystävällisesti kerron sen olevan leipää, siis syötävää. Tästä seuraa paljon lisäkysymyksiä: ”Miten tätä voi syödä? Onko se hyvää?” Näytän miten leivät halkaistaan, voidellaan, mitä niiden päälle voi laittaa ja loppujen lopuksi näytän konkreettisesti miten se jauhetaan hampailla tasaiseksi massaksi ja nielaistaan.

Miehet eivät tajua. He unohtavat kaiken kertomani ja toistavat samoja kysymyksiä. Hermostun ja napsautan sormiani. Iso, lihaksikas, tummapukuinen kalju mies tulee vastapäätä istuvan miehen taakse seisomaan ja ampuu tätä aseella päähän. Muut miehet ovat kauhuissaan ja alkavat kyselemään hysteerisinä entistä tyhmempiä kysymyksiä. Tummapukuinen mies ampuu loputkin idiootit pyynnöstäni ja jään yksin istumaan pöytään kuolleiden, veristen ruumiiden kanssa ja syön ruisleipää. Olen tyytyväinen.

Seison äitini kanssa puisen omakotitalon puisella kuistilla, on hämärää. Iso nurmikon peittämä piha on kostea ja kuu loistaa valkoisena taivaalla. ”Mutsi, mä haluun tappaa itteni” sanon. Äitini tuntuu ymmärtävän ja ehdottaa että tappaisin hänet samalla. Kävelemme kaksin viereisen metsän laitaan. Otan taskustani nipullisen ruskeata paperia, johon olen kirjoittanut runoja. Suihkutan hiuslakkaa paperin päälle ja lopulta myös omalle naamalleni. Sytytän stenkun kasvojeni edessä ja hiuslakka pöllähtää palamaan. Kasvoni ja runoni palavat imiliekeissä ja myös metsä syttyy tuleen. Vaikka tuli roihuaa korkealla, se vain lämmittää muttei polta eikä saa aikaan minussa minkäänlaista vahinkoa. Loppujen lopuksi tuli sammuu ja jään seisomaan noen peittämänä äitini viereen.

Palokunta saapuu. Autosta juoksee neljä lihaksikasta vaaleaa miestä, ilman paitoja. He ovat valmiina pelastamaan minut ja äitini, mutta vakuutamme että kaikki on kunnossa, sattui vain pieni vahinko. Miehet eivät usko ja alkavat kiertämään taloa ympäri etsien – jotain.

Minua ärsyttävät miehet, sillä he osaltaan estävät minua yrittämästä itsemurhaa uudestaan. Hakkaan yhden miehen pään katki kirveellä, hirtän toisen ja katkaisen kolmannelta niskat. Äitini hukuttaa neljännen kylpyammeeseen. Lopulta, omassa makuuhuoneessani katkaisen äidiltäni niskat.

Tämä tapahtuu toistamiseen. Tapan samat miehet moneen kertaan, aina samalla tavalla mutta entistä paremmin. Miehet ovat tyhmiä, he eivät tajua että yritän tappaa heidät ja he päätyvät uudestaan ja uudestaan samaan ansaa. Äitini kuitenkin ymmärtää tapahtuneen ja alkaa moralisoida minua. ”Et sä osaa mitään, miks sä ees yrität, et sä osaa ees tappaa ittees”. Hermostun. Piemässä yläkerrassa, seisomme kaksin äitini kanssa ja alan huutamaan tälle. Äitini vain nauraa ja haukkuu minut hemmotelluksi kakaraksi.

Työnnän kaksi pisintä sormeani raivon vallassa äitini kylkiluiden väliin. Tunnen lämpimän, tahmean veren, liukkaat luut ja sykkivän sydämen. Äitini nauraa entistä lujempaa ja kutsuu minua huoraksi. Työnnän sormeni tällä kertaa hänen mahastaan läpi, sitten kyljestä, rinnasta ja jatkan reikien tekemistä, mutta äitini vain nauraa kovempaa. Sormeni ovat kipeät, tahmeat sekä turrat, niissä ei ole enää voimaa. Lopulta otan makaavaa äitiäni päästä kiinni ja taitan sen kaikin voimin ympäri. Nauru lakkaa.