Istun pyöreän valkoisen puupöydän ääressä
puisella tuolilla, aikuisten miesten seurassa. Pöytä on täynnä erirotuisia
ihmisiä; aasialaisia, afrikkalaisia, amerikkalaisia ja muutama eurooppalainen,
kaikki kuitenkin ovat miehiä. Keskellä pöytää on kudottu kori jossa on erilaisia
leipiä. Jokainen mies ottaa yhden leivän käteensä ja tarkastelee sitä
ihmeissään. ”Mikä tämä on? Mitä tällä tehdään?” ihmettelevät kaikki.
Ystävällisesti kerron sen olevan leipää, siis syötävää. Tästä seuraa paljon
lisäkysymyksiä: ”Miten tätä voi syödä? Onko se hyvää?” Näytän miten leivät
halkaistaan, voidellaan, mitä niiden päälle voi laittaa ja loppujen lopuksi näytän
konkreettisesti miten se jauhetaan hampailla tasaiseksi massaksi ja
nielaistaan.
Miehet eivät tajua. He unohtavat kaiken
kertomani ja toistavat samoja kysymyksiä. Hermostun ja napsautan sormiani. Iso,
lihaksikas, tummapukuinen kalju mies tulee vastapäätä istuvan miehen taakse
seisomaan ja ampuu tätä aseella päähän. Muut miehet ovat kauhuissaan ja alkavat
kyselemään hysteerisinä entistä tyhmempiä kysymyksiä. Tummapukuinen mies ampuu
loputkin idiootit pyynnöstäni ja jään yksin istumaan pöytään kuolleiden,
veristen ruumiiden kanssa ja syön ruisleipää. Olen tyytyväinen.
Seison äitini kanssa puisen omakotitalon
puisella kuistilla, on hämärää. Iso nurmikon peittämä piha on kostea ja kuu
loistaa valkoisena taivaalla. ”Mutsi, mä haluun tappaa itteni” sanon. Äitini
tuntuu ymmärtävän ja ehdottaa että tappaisin hänet samalla. Kävelemme kaksin
viereisen metsän laitaan. Otan taskustani nipullisen ruskeata paperia, johon
olen kirjoittanut runoja. Suihkutan hiuslakkaa paperin päälle ja lopulta myös
omalle naamalleni. Sytytän stenkun kasvojeni edessä ja hiuslakka pöllähtää
palamaan. Kasvoni ja runoni palavat imiliekeissä ja myös metsä syttyy tuleen.
Vaikka tuli roihuaa korkealla, se vain lämmittää muttei polta eikä saa aikaan
minussa minkäänlaista vahinkoa. Loppujen lopuksi tuli sammuu ja jään seisomaan
noen peittämänä äitini viereen.
Palokunta saapuu. Autosta juoksee neljä
lihaksikasta vaaleaa miestä, ilman paitoja. He ovat valmiina pelastamaan minut ja äitini, mutta vakuutamme että kaikki on kunnossa, sattui vain pieni vahinko.
Miehet eivät usko ja alkavat kiertämään taloa ympäri etsien – jotain.
Minua ärsyttävät miehet, sillä he osaltaan
estävät minua yrittämästä itsemurhaa uudestaan. Hakkaan yhden miehen pään katki
kirveellä, hirtän toisen ja katkaisen kolmannelta niskat. Äitini hukuttaa
neljännen kylpyammeeseen. Lopulta, omassa makuuhuoneessani katkaisen äidiltäni
niskat.
Tämä tapahtuu toistamiseen. Tapan samat miehet
moneen kertaan, aina samalla tavalla mutta entistä paremmin. Miehet ovat
tyhmiä, he eivät tajua että yritän tappaa heidät ja he päätyvät uudestaan ja
uudestaan samaan ansaa. Äitini kuitenkin ymmärtää tapahtuneen ja alkaa
moralisoida minua. ”Et sä osaa mitään, miks sä ees yrität, et sä osaa ees
tappaa ittees”. Hermostun. Piemässä yläkerrassa, seisomme kaksin äitini kanssa
ja alan huutamaan tälle. Äitini vain nauraa ja haukkuu minut hemmotelluksi
kakaraksi.
Työnnän kaksi pisintä sormeani raivon vallassa
äitini kylkiluiden väliin. Tunnen lämpimän, tahmean veren, liukkaat luut ja
sykkivän sydämen. Äitini nauraa entistä lujempaa ja kutsuu minua huoraksi. Työnnän
sormeni tällä kertaa hänen mahastaan läpi, sitten kyljestä, rinnasta ja jatkan
reikien tekemistä, mutta äitini vain nauraa kovempaa. Sormeni ovat kipeät,
tahmeat sekä turrat, niissä ei ole enää voimaa. Lopulta otan makaavaa äitiäni
päästä kiinni ja taitan sen kaikin voimin ympäri. Nauru lakkaa.
