SELKOSUOMEA

Saan harvoin palautetta runoistani, ja silloin kun saan, se on kohtalaisen neutraalia. ”Kiinnostavaa”, ”Vähän erilainen”, ”Siistii ku sul on blogi”. Joo tiedän, onhan se. Joskus tekstejäni kommentoidaan toisaalta radikaalisti hulluiksi ja minua spekuloidaan seonneeksi pervoksi. Näiden kommenttien takia ehkä ajattelen olevani selityksen velkaa, sillä itsekkäästi muiden aivokapasiteetin aliarvioiminen on osoittautunut turhaksi: te ette vain ymmärrä taidetta. Koen että olen luonut runojeni ympärille solmun, jonka vain minä voin aukaista, muille se on vain mahdottomuus ja lopputuloksena luovuttaminen on käypä vaihtoehto. Yritän siis hieman aukaista tätä solmua ja selittää, mistä runoissani on oikein kyse.

Ensimmäiseksi voisin hieman hahmotella sitä perimmäistä syytä, miksi kirjoitan. Syy on ehkä teinimäinen ja yksinkertainen, mutta toisaalta monimutkaisen sekava. Runot ovat minulle kuin päiväkirja, tapa jolla saan sekavat pääni järjestykseen säännöllisesti, ettei se kuormitu haitallisesta ylianalysoinnista taikka muuten vain negatiivisista ajatuksista. Runoissani käsittelen aiheita, joista on vaikea puhua ääneen – kirjoittamalla ne itsenäisesti ylös tuntuu helpommalta sekä helpottavalta, saan kuvattua tilanteen niin yksityiskohtaisesti kuin haluan, ilman sensuuria. Kukaan ei ole kieltämässä minulta mitä saan kirjoittaa, mitä saan ajatella. Käyn harmaan aivokudokseni yksityiskohtaisesti läpi, kun Suolakurkku- Rick, joka nuolee kuolleen torakan aivoja saadakseen sen liikkeelle. Se helpottaa. Se tuo järjestystä, selkeyttä sekä puhtautta omaan elämääni, sillä elämä tuntuu usein olevan sekavaa – tai ainakin minäkuvani.

Kirjoittaminen on terapiakeino, kuin seinä jota vasten hakkaan päätäni, taikka viiltely – vain vähemmän aggressiivinen. Toisaalta koen kirjoittamisen aggressiiviseksi mielessäni, sillä luomistyö on välillä haastavaa. Aivojen oksentaminen näytölle on helppoa, mutta en koe olevani niin hyvä kirjoittaja, että saisin tunnemyrskyssä aikaiseksi täydellistä tekstiä. Aiheet itse ovat tunteiden aikaansaamia, sillä neutraalina en saa aikaiseksi mitään. Eihän ketään kiinnostaisi minä seesteisen rauhallisena? Itse koen olevani tuolloin tylsä. Puhuin aiheesta Severin kanssa K22 baarissa, ja totesimme yhdessä taiteen olevan turhaa, jos siinä ei ole tunnetta taikka sanomaa.

Minulla on viha-rakkaussuhde mieleni kanssa. Toisaalta pelkään ja vihaan sen aikaansaannoksia, toisaalta olen ylpeä siitä mihin kaikkeen se pystyy. Liioittelu, spekulointi, vääristäminen ja valehtelu luonnistuvat erittäin hyvin – koen sen olevan syy hyviin äidinkielen numeroihini. Erotiikka, post-modernismi ja kaikki kielletty tuovat intohimoa elämääni, sekä uusia ulottuvuuksia joista koen addiktoituvani. Rakastan oppia uutta, kehittää uutta. Pääni sisässä asuu pieni Baudelairen ja Einsteinin sekoitus, joka luo harmonista sekamelskaa, kuin DNA:ta, jolla on jokin piilevä, merkityksellinen koodi.

Sekava mieleni ei hiljene hetkeksikään eikä kirjoittaminenkaan välillä auta. Silloin luulen tulevani hulluksi. Vaikeinta on iltaisin, jolloin päässäni pyörivät erilaiset pelottavat skenaariot tulevasta: mahdollinen raiskaus, isän kuolema, kuolema ylipäätään. Mennyt näyttelee myös osaansa aktiivisessa flashbackien sarjassa, jossa käydään läpi yksinäiset hetket autossa pikkusisarusten kanssa, sairaala, pelko siitä ettei isä tule koskaan kotiin töistä ja jättää meidät äidin armoille, karkaa pois. Tiedän tämän kaiken olevan turhaa, mutta siinä tilanteessa se ei auta. Mitkään mindfullness hengitysharjoitukset ja muu diipadaapa saavat vain turhautumaan. Näin tapahtuu yleensä iltaisin, kun olen väsynyt, kun olen yksin, kun on pimeää. Silloin pelkään tulevani hulluksi ja vain toivon, ettei kukaan näe ja heitä minua Pitkäniemeen.

Se syy, miksi kirjoitan tästä, miksi ylipäätään kerron näitä asioita, on itsellenikin häilyvä. Ehkä haluaisin että joku ymmärtäisi. Tai edes tuntisi sympatiaa. Ehkä haluan huomiota, en ole itsekään varma. Mutta se mistä olen varma, on että aion tehdä kaikkeni pysyäkseni selväjärkisenä, elävien kirjoissa ja yhtä pirteänä ja aikaansaavanaa kuin ennenkin. Kun seuraavan kerran näet minut ja kysyt ”Onks kaikki ookoo?”, vastaan ”Kyllä, kaikki on hyvin”, ja lupaan olla valehtelematta. Kaikenlaista Veristä paskaa mahtuu elämään, mutta se ei saa määrittää sitä, vaan olla vain mauste, mutkainen vuoristorata, jonka koettuaan pystyy sanomaan kokeneensa jotain. Sitä on Verinen paska: mauste, ei koko elämä – niin kuin seksikin.