Saan harvoin
palautetta runoistani, ja silloin kun saan, se on kohtalaisen neutraalia.
”Kiinnostavaa”, ”Vähän erilainen”, ”Siistii ku sul on blogi”. Joo tiedän, onhan
se. Joskus tekstejäni kommentoidaan toisaalta radikaalisti hulluiksi ja minua
spekuloidaan seonneeksi pervoksi. Näiden kommenttien takia ehkä ajattelen
olevani selityksen velkaa, sillä itsekkäästi muiden aivokapasiteetin
aliarvioiminen on osoittautunut turhaksi: te ette vain ymmärrä taidetta. Koen
että olen luonut runojeni ympärille solmun, jonka vain minä voin aukaista,
muille se on vain mahdottomuus ja lopputuloksena luovuttaminen on käypä
vaihtoehto. Yritän siis hieman aukaista tätä solmua ja selittää, mistä
runoissani on oikein kyse.
Ensimmäiseksi voisin
hieman hahmotella sitä perimmäistä syytä, miksi kirjoitan. Syy on ehkä
teinimäinen ja yksinkertainen, mutta toisaalta monimutkaisen sekava. Runot ovat
minulle kuin päiväkirja, tapa jolla saan sekavat pääni järjestykseen
säännöllisesti, ettei se kuormitu haitallisesta ylianalysoinnista taikka muuten
vain negatiivisista ajatuksista. Runoissani käsittelen aiheita, joista on
vaikea puhua ääneen – kirjoittamalla ne itsenäisesti ylös tuntuu helpommalta
sekä helpottavalta, saan kuvattua tilanteen niin yksityiskohtaisesti kuin
haluan, ilman sensuuria. Kukaan ei ole kieltämässä minulta mitä saan
kirjoittaa, mitä saan ajatella. Käyn harmaan aivokudokseni yksityiskohtaisesti
läpi, kun Suolakurkku- Rick, joka nuolee kuolleen torakan aivoja saadakseen sen
liikkeelle. Se helpottaa. Se tuo järjestystä, selkeyttä sekä puhtautta omaan
elämääni, sillä elämä tuntuu usein olevan sekavaa – tai ainakin minäkuvani.
Kirjoittaminen on
terapiakeino, kuin seinä jota vasten hakkaan päätäni, taikka viiltely – vain vähemmän
aggressiivinen. Toisaalta koen kirjoittamisen aggressiiviseksi mielessäni,
sillä luomistyö on välillä haastavaa. Aivojen oksentaminen näytölle on helppoa,
mutta en koe olevani niin hyvä kirjoittaja, että saisin tunnemyrskyssä aikaiseksi
täydellistä tekstiä. Aiheet itse ovat tunteiden aikaansaamia, sillä neutraalina
en saa aikaiseksi mitään. Eihän ketään kiinnostaisi minä seesteisen
rauhallisena? Itse koen olevani tuolloin tylsä. Puhuin aiheesta Severin kanssa
K22 baarissa, ja totesimme yhdessä taiteen olevan turhaa, jos siinä ei ole
tunnetta taikka sanomaa.
Minulla on
viha-rakkaussuhde mieleni kanssa. Toisaalta pelkään ja vihaan sen
aikaansaannoksia, toisaalta olen ylpeä siitä mihin kaikkeen se pystyy.
Liioittelu, spekulointi, vääristäminen ja valehtelu luonnistuvat erittäin hyvin
– koen sen olevan syy hyviin äidinkielen numeroihini. Erotiikka,
post-modernismi ja kaikki kielletty tuovat intohimoa elämääni, sekä uusia
ulottuvuuksia joista koen addiktoituvani. Rakastan oppia uutta, kehittää uutta.
Pääni sisässä asuu pieni Baudelairen ja Einsteinin sekoitus, joka luo
harmonista sekamelskaa, kuin DNA:ta, jolla on jokin piilevä, merkityksellinen
koodi.
Sekava mieleni ei
hiljene hetkeksikään eikä kirjoittaminenkaan välillä auta. Silloin luulen
tulevani hulluksi. Vaikeinta on iltaisin, jolloin päässäni pyörivät erilaiset
pelottavat skenaariot tulevasta: mahdollinen raiskaus, isän kuolema, kuolema
ylipäätään. Mennyt näyttelee myös osaansa aktiivisessa flashbackien sarjassa,
jossa käydään läpi yksinäiset hetket autossa pikkusisarusten kanssa, sairaala,
pelko siitä ettei isä tule koskaan kotiin töistä ja jättää meidät äidin
armoille, karkaa pois. Tiedän tämän kaiken olevan turhaa, mutta siinä
tilanteessa se ei auta. Mitkään mindfullness hengitysharjoitukset ja muu
diipadaapa saavat vain turhautumaan. Näin tapahtuu yleensä iltaisin, kun olen
väsynyt, kun olen yksin, kun on pimeää. Silloin pelkään tulevani hulluksi ja
vain toivon, ettei kukaan näe ja heitä minua Pitkäniemeen.
Se syy, miksi
kirjoitan tästä, miksi ylipäätään kerron näitä asioita, on itsellenikin
häilyvä. Ehkä haluaisin että joku ymmärtäisi. Tai edes tuntisi sympatiaa. Ehkä
haluan huomiota, en ole itsekään varma. Mutta se mistä olen varma, on että aion
tehdä kaikkeni pysyäkseni selväjärkisenä, elävien kirjoissa ja yhtä pirteänä ja
aikaansaavanaa kuin ennenkin. Kun seuraavan kerran näet minut ja kysyt ”Onks
kaikki ookoo?”, vastaan ”Kyllä, kaikki on hyvin”, ja lupaan olla valehtelematta.
Kaikenlaista Veristä paskaa mahtuu elämään, mutta se ei saa määrittää sitä,
vaan olla vain mauste, mutkainen vuoristorata, jonka koettuaan pystyy sanomaan
kokeneensa jotain. Sitä on Verinen paska: mauste, ei koko elämä – niin kuin seksikin.
