Tämä on semanlainen aloitus kuin Temppari-Juuson
Youtube-videoissa, joissa Juuso toteaa puolet videon kestosta kuvanneensa
videon jo kolmatta kertaa. Mietin jo minuutin päästä: ”Sano jo asias, saatana.”
En itse editoi tekstiäni paljoakaan. Luotan intuitiooni ja
ajatuksen virtaan, pyrin julkaisemaan tekstini saman tien, jotta vältyn
ylimääräiseltä tuunaamiselta ja jankkaamiselta. Metatason puhe ei kuulu
tyyliini, siksi tämä on outoa.
Jälleen kerran, inspiroiduin Jantson kirjoituksista ja läsnäolosta
tekstin muodossa, kun vihdoin sain luettua hänen kirjansa Gastonin leuka ja
muita esseitä (2007, Sammakko). Jantson ajatusmaailma on niin monitasoinen ja
värittyy miljoonilla nyansseilla, ettei sitä saa tungettua mihinkään lokeroon.
Paitsi hätäisesti sellaiseen pieneen tilpehöörilaatikkoon, jossa lukee ”muut”.
Eikä siinä ole mitään vikaa, olen aina pitänyt siitä tilpehöörilaatikosta ja
profiloitunut sen aktiiviseksi käyttäjäksi, jo vuodesta 2014, kun löysin Die
Antwoordin.
Inspiraationi kirjoittaa on taas virkistynyt myös koulun
loppumisen myötä. Lukion loppupuristus oli niin rankka, että viimeisten kirjoitusten
jälkeen vannoin lopettavani lukemisen. Toisin käsvi. Kasvu kaikilla elämäni
osa- alueilla on tehnyt minusta paremman. Olen eniten ylpeä kasvavasta
perseestäni ja tiedonjanosta, joka kasvaa kasvamistaan. Joka kerta kun saan
jonkin kirjan loppuun, janoan lisää. Niin kauan kun minulla on jonkinlainen
suunnitelma siitä, mitä seuraavaksi luen, eksistentiaalinen kriisini pysyy
taltutettuna. Janoan mielipiteitä, filosofiaa ja politiikkaa, debaattia ja
intellektuaalista keskustelua. Rakastan päteä.
Vaikka koulu ja koulutus ovat avaimia hyvään sivistykseen ja
tietoon ja pärjäämiseen, väitän oppineeni parhaiten lukemalla sanomalehtiä ja
analyysejä. Koulussa minulle ei ole opetettu juuri mitään käyttökelpoista, joka
liittyisi politiikkaan tai nykyiseen, kansainväliseen maailmantilanteeseen. Netti, Facebook ja Instagram
ovat olleet lähteinäni kun olen opiskeluut politiikkaa ja feminismiä, ja olen
tajunnut kuinka molemmista löytyy loputtomasti opittavaa.
Feminismi on ideologia johon minulla on viha-rakkaussuhde.
Jos joku kysyy minulta, olenko feministi, vastaan olevani fundamentaalinen
feministi. En millään pysty samaistumaan neljännen aallon intersektionaaliseen
feminismiin, sillä se on ristiriidassa oman tasa-arvokäsitykseni kanssa.
Minusta ideaalia tasa-arvoa on se, että käsitykset roduista ja yhteiskuntaluokista
eivät olisi merkitseviä, vaan ihmiset voisivat saada samanlaiset mahdollisuudet
pelkästään olemalla ihmisiä. Intersektionalismi päinvastoin korostaa rotujen ja
alempien yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, eikä tasa-arvo synny ennen kuin lopetetaan
luokittelemasta ihmiset etnisyyden ja sukupuolen perusteella, vaikka heille annettaisiinkin
erityismahdollisuuksia sen perusteella.
Toisaalta rakastan puhua feminismistä, sillä se on niin mielipiteitä
jakava aihe, josta en voi ikinä oppia tarpeeksi. Luin vuosi sitten Pam Morrisin
Kirjallisuus ja feminismi – johdatus feministiseen kirjallisuudentutkimukseen
(1997), ja se avasi silmäni feminismin kauaksi kantavaan perspektiiviin.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin näkemään oman elämäni uudesta
perspektiivistä, ja se oli kamalaa. Sanonta ”tieto lisää tuskaa” oli oikea tähän
hetkeen. Kasvoin kerralla niin paljon, että se muutti suhtautumiseni useaan
ihmiseen kerralla. Ennen tätä, kiimaisia puhuvat miehet salilla vaikuttivat
vain mukavilta ja nautin huomiosta. Morrisin kirjan jälkeen tajusin kuinka
vitun sairasta se on. Tämä vaikuttaa nyt itsestäänselvyydeltä, mutta vaikka
16-vuotiaana luulin olevani jo kypsä ja aikuinen, naiivi ja heikko lapsen
maailma oli yhä läsnä. Tajusin vasta kirjan luettuani että siihen oli kajottu.
Nyt toivon että en olisi pitänyt itseäni niin kypsänä. Ja
toivon, että aikuiset miehet ymmärtäisivät lakia ja lapsen tarpeita, johon ei
kuulu lapsen perseen kouriminen tai kiimaisten viestien lähettely. Toisaalta
jälkimmäinen ei ole vielä pitkään aikaan muuttumassa, joten voin vain luottaa
itseeni, ja edelleen nöyrtyä ja pysyä maan pinnalla, saman ikäisenä kuin olen.
Niin kuin sanoin, olen kasvanut. Olen kasvanut ihan vitusti. Olen
samaan aikaan ylpeä kasvustani, mutta samalla se kauhistuttaa, sillä ymmärrän
niin paljon enemmän. Näen niin paljon enemmän, että se saa minut kierimään
tuskassa ja itkemään sitä, mitä en ole ennen nähnyt. Toisaalta, olen aina
kirjoittanut tuskan ja ahdistuksen kautta. Saan tästä kai edes inspiraatiota
kirjoittaa lisää. Haluan vielä sanoa, että jos luet tämän, niin älä puhu mulle
enää vittu ikinä. Poistan sun numeron.
