Me kaikki, kahdeksan miljardia ihmistä seisomme pyreällä
hiekkakentällä, jota ympyröi kiviset, kellertävän harmaat seinät. Hiekka on
kuin hiekkarannalta, pehmeää ja lämmintä ja se upottaa hieman. On pimeää,
sinillä on soihtuja, mutta ne eivät loista tarpeeksi valaisemaan kentän
keskiosaa. Maisema on kaikin puolin karu: ihmiset ovat kylmissään ja väsyneitä,
kaikilla heillä ei ole edes vaatteita. Olemme peloissamme, sillä emme tiedä
miksi olemme täälä ja mitä tästä seuraa.
Kiviseinät ovat suorat ja jatkuvat monen sadan metrin
korkeuteen. Korkealla, kun seinän ei näe enää loppuvan, sen syvennyksessä
seisoo tummia, isokokoisia otuksia keskiaikaiset aseet käsissä. Otukset ovat
rotevia ja likaisia sonneja, joilla on veren tahrimat mustat turkit ja
punaiset, aggressiiviset silmät. Niitä on miljoonia: ne seisovat kahdella
jalalla ympäri seinän ja valvovat hiekkakentän levottomuutta.
Yhdellä reunalla, yhtä korkealla kuin seinän sisennys, on suuri uloke, kuin parvi, jonka päällä roikkuu puinen teline jossa on ihminen. Hän on erittäin kuihtuneen näköinen, veren tahrima ja revitty. Vielä tajuissaan, hän itkee hysteerisesti, tietäen kohtalonsa. Me muut emme tiedä. Parvesta vielä riippuu verinen, paksu köysi, niin matalalla, että siitä voisi tarttua kiinni. Joku hiekkakentällä olijoista uteliaisuudessaan tarttuukin siihen ja alkaa kiivetä ylöspäin. Puolivälin saavuttaessaan seinät alkavat täristä uhkaavasti, jyrisevä ääni saa ihmiseet kontilleen hiekalle, kuin suojaan, vaikka jokainen meistä tietää, ettei suojaa löydy tältä avaralta kentältä.
Parvelle on ilmestynyt suuri hahmo, suurempi kuin sonnit,
jotka nyt ovat hyökkäyvalmiudessa ympäri kentän. Hahmolla on myös sarvet, kuten
sonneilla, ja lisäksi sen ruumiinrakenne on kutakuinkin sama, jäntevä ja
raskas, maskuliinisen kova. Samankaltaisuuden loppuvatkin sitten siihen.
Hahmolla on käärmeen kieli, joka riippuu noin kaksi metriä
pitkänä hahmon vyötäisillä, joka on paljas. Iho on kirkkaan punainen, lukuisat
arvet pitkin kehoa vain korostavat sen punaisuutta. Verisuonet pulottavat sen
iholla, hahmon sydämensykkeen voi kuulla alas kentälle. Kädet sillä on kuin
liskolla, suomuiset, jokaisessa paksussa sormessa on musta terävä kynsi, josta
kustakin tippuu veripisaroita. Se hengittää raskaasti, sen turvasta muodostuu
höyryä. Punaiset, vanhat ja uupuneet silmät kesittyvät alas, kentän
tapahtumiin, nauttien näkemästään: pakokauhusta, paniikista ja pelosta.
Hahmo karjaisee vertahyytävän, lamaannuttavan karjaisun ilmoille, saaden viimeisimmätkin ihmiset kiinnittämään huomion häneen. Hahmo avaa suunsa:”Tervetuloa kotiini! Olette vaeltaneet pitkän matkan kartuttaen syntiä ja tuskaa. Nyt, on niiden aika huipentua, kun viimeinkin pääsette Helvettiin, Helvetin porttien läpi. Tulevaisuudessa, tulette kokemaan intensiivisempää, pelottavampaa ja kaikin puolin kammottavampaa tuskaa kuin koskaan eläessänne. Tänään, saatte vain maistiaisen siitä, mitä tulevan pitää.” Hahmo lopetti puheensa näihin sanoihin ja vihdoin ymmärsin hänen olevan ilmiselvästi Saatana, jos kerran olimme matkalla Helvettiin.
Parvella telineessä ollut riutunut ihminen alkoi huutaa
hysteerisesti, kun Saatana lähestyi tätä. Hän otti ihmisen päästä kaksin käsin
kiinni ja riuhtaisi sen irti kuin se ei olisi painanut mitään. Ruumis jäi
telineeseen kiinni, pään Saatana heitti alas heikkakentälle, aiheuttaen
suurempaa kaaosta. Köysi, joka riippui parvesta, alkoi nousta ja samalla
ihminen joka siinä vielä roikkui, nousi köyden mukana ylös. Hänet kerättiin
parven reunalla, mutta tapettiin saman tien. Hänenkin päänsä tippui
väkijoukkoon, ruumis jäi ylös häpäistäväksi.
Ihmiset olivat kauhuissaan. Jos olimme matkalla Helvettiin,
tulisimme kuolemaan kaikki – ellemme olleet jo kuolleita. Ilmeisesti meidän
tulisi kuolla vielä kerran, ennen kuin joutuisimme ikuiseen kadotukseen.
Kiviseinät alkoivat täristä. Hitaasti, ne alkoivat liikkua
ympärillämme ja kutistivat kentän kokoa. Me pakkauduimme ymä tiiviimmin
toisiimme. Seinät jatkoivat liikkumista, eikä tilaa ollut enää tarpeeksi hengittämiselle.
Pakokauhun vallassa ihmiset alkoivat kiipeämään toistensa päälle omien
kykyjensä mukaan. Solidaarisuudes ei tullut kuuloonkaan, vaan ihmisen
häikäilemättömästi halusivat säästää oman henkensä ja talloivat muut
hiekkakentän pohjalle. Vanhukset, lapset ja rammat jäivät heti ensimmäisenä
muun koko maailman populaation painon alle, niin että muilla oli nyt tilaa
seistä kutistuvalla hiekkakentällä.
TO BE CONTINUED
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti