BLONDI

Olen jokapäiväiseen tapaani raviradan toimistossa töissä. Työasemani on pieni ruskea koppero joka on sisustettu vanhalla radiolla ja puisella kirjoituspöydällä. Kirjoitan.

Pieni tyttö, ehkä neljän vanha, kävelee ujosti luokseni. Toimistossa ei koskaan näy lapsia, joten ihmettelen tytön läsnäoloa. Hän on hyvin hento ja omistaa platinan vaalean polkkatukan, josta myöhemmin huomaan sen hohtavan pimeässä. Tytöllä on t-paita ja shortsit ja tämän olemus on olematon, hän ei ole läsnä. Kalpeilla kasvoilla ei näy ilmeitä, hän tuijottaa harmailla silmillään eteenpäin, tyhjään. Lapsi kysyy päästä luokseni asumaan, hänellä ei ole äitiä.

Suostun mitään muuta ajattelematta.

Vien tytön kotiini ja osoitan tälle tyhjän huoneen. Kotini on kerrostalon tuhannessa kerroksessa ja siinä on neljä makuuhuonetta jotka sijoittuvat pitkän ankean käytävän molemmin puolin. Mieheni, jonka nimeä en tiedä, ihastuu tyttöön oikopäätä, minä sen sijaan tunnen vain velvollisuudekseni pitää tytöstä sillä eihän hänellä ole perhettä.

Tyttö osoittautuu pian erittäin rasittavaksi. Hän ei suostu syömään yhdessä mieheni kanssa, ei puhu, ei osallistu kotiaskareisiin tai ole muutenkaan läsnä elämässämme. Hän pysyy talossa, mutta kävelee jatkuvasti käytävää edestakaisin sama tyhjä ilme kasvoillaan. Hän kantaa pientä koria käsissään, johon on kerätty palikoita, kyniä, tarroja ja muuta krääsää. Tyttö ei suostu luopumaan korista edes syödessään. Tai oikeastaan tyttö ei näytä omistavan minkäänlaisia perustarpeita, joten hänen ei tarvitse irrottaa otettaan korista.

Aggressioni patoutuu tyttöä kohtaan. Hänen tottelemattomuutensa on raivostuttavaa ja koen hänen asenteensa välinpitämättömäksi. Eräänä iltana ruokapöydässä pinnani katkeaa ja yritän lyödä tyttöä. Yhtäkkiä maailma ympärilläni, tai oikeastaan vain minä, hidastun ja menetän voimani. Yrittäessäni kurkottaa tyttöön käteni vaipuu alas enkä saa tarpeeksi voimaa kurottaakseni takaisin. Kun hidastetusti, vajoan alas pöydälle ja tyttö nousee ylös kori kädessään ja kävelee ilmeettömästi pois ruokapöydästä. Tytön mentyä saan voimani takaisin ja ihmettelen tapahtunutta.

Aggressioni kasvaa kasvamistaan ja haluan lyödä, kuristaa, potkia tai hakata tyttöä aina kun näen hänet. Kuitenkin joka kerta kun yritän kajota tyttöön, sama hidastuminen ja voimien menettäminen toistuu. En koskaan kerkeä koskea tyttöön, sillä tämä on rauhallisesti kävellyt jo pois, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eräänä iltana olen peittelemässä tyttöä sänkyyn. Tämä ei suostu menemään maate joten hermostun. Taas, yritän ottaa hänen kurkustaan kiinni mutta maailma hidastuu enkä yletä häneen. Sitten tajuan ottaa tytön rojua täynnä olevan korin käsiini. Ensimmäistä kertaa ikinä näen hänen silmissä ilmeen, hän on kauhuissaan. Hidastettuna, kori kädessäni, yritän ryömiä sängyn päällä kohti ikkunaa. Tyttö juoksee perässäni sängyn vierellä yrittäen saada koria takaisin, mutta ei yltä.

Käytä kaiken omistamani voiman ja heitän korin ikkunasta ulos. Tyttö juoksee itkien pois ja minä jään voitonriemuisena makaamaan sängylle. Pian mieheni, jonka nimeä en tiedä, tulee kertomaan minulle tytön olleen UFO.