DON'T BE SO LOW

Seison dösärillä venaamassa ykköstä

Katon dösärin lasin läpi Orimuskadun päähän ja tähyilen 
Dösäriä kohti kävelee lyhyt pulska mies

jolla on pipo ja iso kulunut ruskea toppatakki
Mies on noin neljänkymmenen paikkeilla,

hänellä on Downin syndrooma
Miehen alahuuli törröttää häiritsevästi ulospäin

ja sen jalat lyllertää eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti
Miehestä huokuu pummius rappio ja yksinäisyys.
Se alkaa tonkimaan dösärin vieressä olevaa roskistynnyriä likasilla käsillään, pailjain käsin. 
Se löytää eeässän ja laittaa sen isoon Prisman muovipussiin
Mies tunkee kätensä takasin roskikseen
Käsi uppoaa olkapäätä myöten roskiksen syövereihin

epätoivoisesti jotakin arvokasta löytäen
Takin hiha on niin paksu että pelkään sen jäävän jumiin 
Dösärin eteen pysähtyy harmaa paku

josta nousee harmaahiuksinen laiha mies
Tällä talkkarilla on avaimet ja jätesäkkirulla kädessä
Mies avaa roskiksen jota Downin syndroomasta kärsivä mies kiihkeästi penkoo
Kansi aukeaa ja talkkari toteaa: "ei sielä enää mitään oo"
Down vastaa hiljaa surullisesti "joo" ja jatkaa matkaansa seuraavalle roskikselle
Katseeni kohtaa talkkarin kanssa
Hymyilen, tiedän mitä hän ajattelee. 
"Onko neidillä ollu hyvä päivä?" 
Ääneni kuulostaa kimeämmältä kuin sen haluaisin kuulostavan

vastatessani että "on ollu iha mukavaa"
En voi olla hymyilemättä vielä lisää
Talkkari hymyilee takaisin

ja vastaa "hienoa, jatka samaan malliin, hyvää päivänjatkoa"

vastaan samoin. 
Olen onnellinen että olemme talkkarin kanssa samaa mieltä että kurjuus yhidstää ihmisiä, ja se on sittenkin hyvä asia